Vuosi on 2015 ja kevään viimeinen harjoitusottelu Lehtomäen kentällä on saatu pelattua. Pelistä ei ole juuri muistikuvia, mutta eräs kohtaaminen pelin jälkeen on jäänyt pysyvästi mieleen. Olen suuntaamassa kohti autoa ja kotimatkaa kun minut pysäyttää kouvolalaisille maalivahdeille varsin tuttu mies Ville Lehtinen. Vielä siinä vaiheessa en oikein tiennyt miehestä muuta kuin hyvän ja pidetyn maineen maalivahtivalmentajana. Kohtaaminen ja Lehtisen sanat on jääneet ikuisesti muistin syövereihin; ”En ole mikään guru, mutta voisin yrittää auttaa sinua muutamassa jutussa. Laitan sinulle myöhemmin viestiä, niin sovitaan harjoituksista.” Ei tullut mieleenkään kieltäytyä.
Aika pian löysin itseni Lehtomäen kentältä ja treenikaveriksi oli löytynyt ei enempää eikä vähempää kuin Ville Iiskola. Jännitys oli varsin lievä sana kun saavuin Lehtomäkeen. Miten ihmeessä selviän harjoituksesta nuorten maajoukkueissa ja Veikkausliigassa menestyksekkäästi pelanneen maalivahdin kanssa ettei tämän harjoittelun taso kärsi? Treenien edetessä oli outoa mutta myös helpottavaa huomata ettei nimillä ja meriiteillä ollut harjoittelun kannalta mitään merkitystä. Molempien tekemisestä välitettiin aidosti ja täysin samalla tavalla. Eikä harjoittelun sisältö keskittynyt pelkästään pallojen kiinni ottamiseen, sillä myös henkisestä hyvinvoinnista pidettiin hyvä huoli. Samanlaista välittämisen ilmapiiriä en ollut kohdannut missään muualla.
Sen kesän aikana Ville Lehtinen auttoi suuresti itseään etsinyttä maalivahtia kehittymään pelillisesti, mutta myös uskomaan itseensä. Yksi itseensä uskomisen parhaista hetkistä osui Korian kentällä pidettyyn harjoitukseen ja sen päättäneeseen laukaisutreeniin. Lehtinen lähettää laukauksen joka on painumassa vastustamattomasti yläriman alle. Se aikaisempi itseensä uskomisen kanssa taistellut minä ei olisi lähtenyt edes yrittämään. Oppi oli kuitenkin mennyt perille ja lähdin yrittämään. Tunsin kuinka pallo napsahti käteen, mutta olin varma että se tippui osuman kautta maaliin. Hämmentyneenä huomasin kuinka tuhansia tunteja yhteistyötä tehneet Lehtinen ja Iiskola olivat revetä liitoksistaan ja Lehtisen huudon kuuli aivan varmasti koko Koria; ”Se oli kaunista.”
Jos treenipäivänä muun tekemisen osalta päivä oli ollut surkea, Lehtisen vetämien harjoitusten jälkeen maailma oli jokaisella kerralla parempi paikka juuri siksi, että sinusta oikeasti välitettiin. Ajatuksiaan sai purkaa vaikka aihe ei olisi edes sivunnut jalkapalloa. Kriittinenkin palaute annettiin rakentavassa hengessä ja siitä oli helpompi ottaa opiksi kuin vetää hernettä nenään.
Kuuden vuoden ajan minulla oli etuoikeus nauttia omien pelivuosien ajan parhaasta mahdollisesta valmennuksesta. Sarjatasolla ei ollut merkitystä, maalivahdilla oli. Ville kysyi aina peleistä mikä oli omasta mielestä hyvää ja missä parannettavaa. Jos maalivahdilla oli oikeasti halu kehittyä, Lehtisen harjoituksissa siihen oli paras mahdollinen tilaisuus.
Pelivuosien jälkeen Ville kyseli ja kannusti; ”Oletko ajatellut valmentamista? Sinun luonteesi voisi sopia siihen hommaan.” Kun olin päässyt seuraamaan läheltä mitä valmentajan ja maalivahdin saumaton suhde oli parhaimmillaan, ajatus hyppäämisestä maalivahtivalmentajan rooliin lämpesi, mutta ilman Villeä tätä tuskin olisi tapahtunut koskaan. Tässäkin asiassa Ville auttoi ja välitti, että pääsin alkuun. Minulla oli paras mahdollinen mentori, että luotto omaan tekemiseen löytyi.
Villen avulla olen myös saanut toteuttaa kahteen otteeseen hiljaisen haaveen pelata futista hyvän asian puolesta Team Kassun riveissä. Molemmissa peleissä ympärillä on ollut isojakin julkisuudesta tuttuja nimiä, mutta nimiäkin enemmän omaan sydämeen ovat jääneet sanat kun viimeisimmän pelin jälkeen joukkuekuvaan asettuessa Ville Lehtisen kädet laskeutuvat niin omalle kuin Ville Iiskolankin olkapäälle; ”Tässä on mun luottomiehet.”
Liigatasolle valmennetut maalivahdit eivät ole puhdasta sattumaa. Sellaisiin saavutuksiin ei pysty jos ei sitoudu tekemisiinsä ja välitä valmennettavistaan. 30 vuotta on pitkä aika kun on antanut itsestään maalivahdeille kaiken ja vähän enemmänkin, siksi on ymmärrettävää että joskus on ajateltava myös itseään vaikka maalivahtien kenttä niin kovasti Ville Lehtistä edelleen kaipaakin.
Päivä päivältä ja vuosi vuodelta itsestäni on myös tuntunut siltä, että valmentajan ja mentorin lisäksi omaan elämään on tullut hyvä ystävä. Villen kanssa on jaettu paljon muutakin kuin pelkkiä futistarinoita. Joulustakin tulee joulu vasta silloin kun somessa on kuva kinkkurallin päätepisteestä Iiskolan saunasta.
Kun vuosi sitten sain diagnoosin sairaudesta, Ville Lehtinen oli ensimmäisten joukossa tarjoamassa tukea ja turvaa. Niin tekee vain ihminen jolla on valtavan suuri ja lämmin sydän.
Kiitos Ville kaikesta tuesta, turvasta ja ystävyydestä. Ikä on vain numeroita. Se että omistaa suuren sydämen on paljon arvokkaampaa ja tärkeämpää.