Viime vuoden puolella kirjoittelin, ettei Kouvolassa kannata ihmetellä miksi kaupunki kärsii muuttotappioista. Jos kiinnostuksesi riittää sen tekstin voit lukea tästä. Jaksoiko joku yllättyä, että lisää vettä saatiin taas myllyyn ja kaupunki pääsi toimillaan aina valtakunnalliseen iltapäivälehteen asti eikä tietenkään positiivisella tavalla. Valkealassa talkootöinä latupohjia ajanut Aki Putkinen sai varsin tylyllä tavalla tuta, että tässä kaupungissa ei talkootöillä ole minkäänlaista arvoa.

Lokakuun loppu 2024. Olen joutunut ilmoittamaan töihin, että on jäätävä sairaslomalle. Yritän saada ajan kulumaan laittamalla elokuvan pyörimään. Elokuva ei ehdi pyöriä kauaa kun havahdun siihen, että olen taas torkahtanut. Ajan kuluttamisesta ei valitulla tavalla tule yhtään mitään kun torkahtelu on jatkuvaa. Ulos lähteminen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Kävelen Kymijoen rantaan ja sen virtoja seuraillessa ajatuksissa päällimmäisinä viha ja pelko. Olen vihainen itselleni ja syytän itseäni siitä, että olen ajanut itseni tähän tilanteeseen. Vihaan ja syytän vuosia jatkunutta epäsäännöllistä työrytmiä. Minua pelottaa koska en voi hyvin. Pelkään myös, että kotona tämän kelkan huonoa kulkua ei jakseta enää katsella.

Vuosi on 2015 ja kevään viimeinen harjoitusottelu Lehtomäen kentällä on saatu pelattua. Pelistä ei ole juuri muistikuvia, mutta eräs kohtaaminen pelin jälkeen on jäänyt pysyvästi mieleen. Olen suuntaamassa kohti autoa ja kotimatkaa kun minut pysäyttää kouvolalaisille maalivahdeille varsin tuttu mies Ville Lehtinen. Vielä siinä vaiheessa en oikein tiennyt miehestä muuta kuin hyvän ja pidetyn maineen maalivahtivalmentajana. Kohtaaminen ja Lehtisen sanat on jääneet ikuisesti muistin syövereihin; ”En ole mikään guru, mutta voisin yrittää auttaa sinua muutamassa jutussa. Laitan sinulle myöhemmin viestiä, niin sovitaan harjoituksista.” Ei tullut mieleenkään kieltäytyä.

2015 omat polut kohtasivat erään nuoren miehen kanssa, josta oli Kouvolan jalkapalloilussa jo jonkun verran puhuttu. KJP:n A-junioreista saatiin tuolla kaudella Kolmosta pelanneen Purhan kokoonpanoon silloin tällöin täydennystä ja oma huomio kiinnittyi varsin kovaa vaatimustasoa itselleen pitäneeseen hyökkääjään nimeltä Jussi-Pekka Rämä. 9 pelissä syntyi kaksi maalia, mutta maalimäärää enemmän Jupen olemuksesta, vaatimustasosta ja suoranaisesta vihasta epäonnistumisia kohtaan saattoi kuitenkin aistia, että tämä tarina on vasta alussa. Vaikka aika joukkuekavereina oli varsin lyhyt, siitäkin ajasta jäi varsin lämpimät muistot ja keskinäinen kunnioitus. Jupe oli joukkuekaverina helvetin hyvä jätkä.

Joukkoliikenne uudistus sai kouvolalaiset raivon partaalle, kouluja ja päiväkoteja suljetaan, lapset hyppäsivät koulun jälkeen väärään bussiin, Lapinsalmen suljettu silta Repovedellä, KooKoo ei pysty pitämään 60-vuotisjuhliaan jäähallissa liian korkean tilavuokran takia ja mitäköhän tästä vielä unohtui. Lapinsalmen silta nyt ei suoraan ole kaupungin hoidossa vaan Metsähallituksen, mutta mainehaitta on silti Kouvolan kaupungille taattu.

Entäs MyPa? Kummeli-sketsistä tuttu kysymys lienee aiheellisempi kuin koskaan. Talvella Saviniemen yllä leijui suuria kysymysmerkkejä kun joukkueen kasaaminen tuntui olevan enemmän kuin haasteellista. Monen saluunan ovien saranat olisivat olleet tiukoilla sen pelaajamäärän kanssa, joka MyPasta häipyi kuka minkäkin syyn saattelemana. KJP:stä kupattiin sen ”kärkipelaajat” MyPa-talon uumeniin, mutta varsin synkän pilviverhon taakse jäi kytemään kysymys; Riittääkö materiaali edes sarjapaikan säilyttämiseen?

Sunnuntaiaamu ja kello lähentelee kymmentä. Kasailen jalkapallovarusteita kotona ja mietin ajan kulkua. Eihän tästä nyt niin kauan voi olla kun ei tullut mieleenkään, että sunnuntaina lähtisi vapaaehtoisesti futiskentälle ja vielä pelailemaan. Nyt MyPan Ruutiukkojen perinteikäs pelivuoro houkutteli lähtemään paikalle ensimmäistä kertaa. Matkaa kotoa kentälle on vain muutamia satoja metrejä, mutta sinäkin aikana mielessä ehti pyöriä tuhat ajatusta. Onhan tässä ikämiesfutista pelailtu jo tiistaisin Purhan vuorolla Anjalassa, mutta tässä hommassa oli kuitenkin ihan omanlaisensa tunnelma.

Vuosi on 1990, paikka Korvenpirtti ja näytelmänä on Kaunis Veera. Itselleni samainen vuosi käänsi ikämittariin luvuksi neljä, mutta muistiin on kuitenkin jäänyt ensikosketus Korvenkylän näytelmiin. Yhtä pääroolia näyttelee omaan sukuhaaraan liittynyt ja yksi koko Nuorisoseuran vahvoista tekijöistä Seija Rinnelä. Oman perheen keskuudessa vain Seija-tätinä kulkeneen lempeän hahmon suuruudesta kertoo varmasti paljon rooli Hohtilan emäntänä vuonna 1988 tukun nimekkäitä näyttelijöitä keränneessä suurnäytelmässä Anjalan Valassa. Korvenpirtillä nelivuotiaan huomion vei kuitenkin oman enoni roolisuoritus santarmi-urkkijana ja jonka rooliasu oli pienen pojan mielestä varsin kiehtova. Kun rooliasuun kuulunutta hattua ja mustaa laukkua sai sitten kokeilla ja kantaa ympäriinsä, mikä olisikaan voinut nelivuotiaan mielestä olla hienompaa.

Sateisen kesän tummat pilvet oli häipyneet edes hetkeksi lauantai-päivän tieltä. Ilmassa oli jotain erityistä, jotain samaa mutta myös jotain erilaista kuin 20 vuotta sitten. Katselin hetken ikkunasta ulos miettien, miten tähän kaikkeen tultu ja mitä kaikkea tässä välissä on tapahtunut. Suljin hetkeksi silmät ja 20 vuoden takainen Saviniemen pauhu kaikui korvissa. Taipale 1-0, Adriano 2-0, Haapala 3-0. Niitä hetkiä ei voi unohtaa. Päivä oli silloin Suomen Mestareiden ja niin se oli myös lauantaina 5.7.2025 kun mestarit palasivat Saviniemeen vielä kerran.

Hyppäsin ensimmäisen kerran maalivahtivalmentajaksi vuosina 2005-2007. Ikäluokka oli pojat vuosimallia 1992. Kai maalivahtina pelaamisesta oli omista pelivuosista joku käsitys mukaan tarttunut, mutta 19 vuotiaana valmentajan roolissa täysin noviisina asioiden opettaminen nuoremmille oli kaikkea muuta kuin helppoa. Omat pelivuodet rajoittuivat alasarjojen tahkoamiseen, joten sekin mietitytti voiko siltä pohjalta ketään edes lähteä neuvomaan. Toisaalta taas maalivahtien valmennus oli omina pelivuosina hyvin vaihtelevissa kantimissa, joten siltä kantilta katsottuna oli haluja viedä asiaa eteenpäin ettei muiden tarvitsisi enää kärsiä samoista asioista.

Vuosi 2002, täytin samana vuonna 16.  Sydän oli täynnä futista ja Myllykosken Palloa.  Juuri tuolle kaudelle MyPa julkaisi tehneensä sopimuksen Rovaniemen Palloseurasta siirtyvän pelaajan kanssa. Nuoren kannattajan arviointikyky oli hatara, se ei millään tasolla riittänyt muodostamaan selkeää kuvaa siitä, minkälainen pelaaja on Tuomo Könönen. Onneksi Juha Malinen tiesi, mutta sitä Juhakaan tuskin arvasi, millainen vaikutus kaikella oli yhden futiksesta ja MyPasta hullaantuneen pojan elämään.

Vuosi 2012. Se oli muistaakseni joitakin alkukesän päiviä kun puhelimeni soi. Soittaja oli Markku Pakkanen. Ensimmäinen ajatus taisi jotakuinkin olla, että nyt on Makella töitä tarjolla, mutta kuinkakohan pitkäksi aikaa. Olin vuodesta 2006 tehnyt niin sanotusti freelancer-hommia, eli taksiauto alla vaihtui tuon tuosta. Töitä kyllä oli kokoajan kun hommansa pyrki hoitamaan parhaan taitonsa mukaan, mutta kenelläkään ei ihan täysipäiväistä vakituisen työntekijän tarvetta ollut.