Vuosi 2012. Se oli muistaakseni joitakin alkukesän päiviä kun puhelimeni soi. Soittaja oli Markku Pakkanen. Ensimmäinen ajatus taisi jotakuinkin olla, että nyt on Makella töitä tarjolla, mutta kuinkakohan pitkäksi aikaa. Olin vuodesta 2006 tehnyt niin sanotusti freelancer-hommia, eli taksiauto alla vaihtui tuon tuosta. Töitä kyllä oli kokoajan kun hommansa pyrki hoitamaan parhaan taitonsa mukaan, mutta kenelläkään ei ihan täysipäiväistä vakituisen työntekijän tarvetta ollut.
Olin Makenkin autoa näinä freelancer-vuosina jonkun kerran ajanut ja jos muilla ei sattunut tarvetta olemaan, niin vakituisesti Maken leivissä rattia pyörittäneen isäni saattoi päästää vapaapäiville. Pakkasen taksin ratissa nuori mies otti ensimmäisen kosketuksensa pyörätuoliasiakkaiden maailmaan ja luvassa oli myös ensimmäinen reissu maamme pääkaupunkiin Helsinkiin.
Oli sydäntalvi. Lunta oli tullut reippaasti ja pyörätuolissa istunut asiakas ei ollut kaikkein kevyimmästä päästä. Make oli samana aamuna lähdössä edustajan töihinsä. Asiakas oli Makelle entuudestaan hyvinkin tuttu, joten herra saapui berberitakin kaulukset pystyssä vähän vilkaisemaan päältä, miten se pyörätuoli Wolkswagenin kyytiin taittuu. ”Hyvinhän sinä pärjäät. Turhaa minä tässä seisoskelen.” Mies tummassa takissa häipyi kuvasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Oppia nuorelle miehelle tuli kantapään kautta, mutta kaikesta selvittiin kuitenkin kunnialla.
Oma lukunsa oli myös samaan työrupeamaan osunut ensimmäinen reissu Helsinkiin. Yöunet taisivat jäädä vähiin, sillä jännitys oli jotain täysin käsittämätöntä. En tiennyt Helsingin paikoista yhtään mitään ja saatesanoiksi tuli hyvinkin kannustavat; ”Kaikki siellä on joskus ensimmäistä kertaa käyneet.” Navigaattorit oli silloin vielä melko alkeellisia ja reittejä katsottiin etukäteen sellaisesta jota jonnet ei todellakaan muista, paperikartasta. Alkeellisen navigaattorin ja asiakkaan ystävällisellä avustuksella ensimmäinen kohde löytyi ja myös Kiasman pihasta tullut paluukyyti Myllykoskelle hoitui vaikka yhden risteyksen verran tuli jännityksessään harhailtua.
Palataanpa siihen puheluun. Make oli pudonnut ensimmäisen kautensa jälkeen eduskunnasta, mutta pyörät haluttiin pitää pyörimässä. Make oli puhunut isälleni, että hommaisi tolpalle toisen auton. Mutta mistä kuski? Puheet olivat kääntyneet minun tilanteeseeni. Isäni oli kehottanut Makea jotakuinkin näillä sanoilla; ”Sinun pitää nyt ottaa puhelin käteen ja kysyä ihan itse. Minä en tiedä kuinka täynnä töitä pojan kalenteri on.” Make teki työtä käskettyä ja esitteli asiansa tarjoamalla vakituista työtä. Olin ehtinyt ”myydä” koko kesän muille yrittäjille ja halusin ehdottomasti pitää sovituista asioista kiinni. Ei Makellakaan ollut tarvetta yrittää talloa muiden varpaille. Päästiin sopimukseen, että syksyllä hyppään Pakkasen taksin rattiin.
Syyskuu 2012. Olin täyttänyt kuukautta aiemmin 26 ja jollain lailla elämän suunta oli vieläkin hakusessa, mutta nyt oli vakituinen työsopimus taskussa. Samassa paketissa tuli lähestulkoon samanlainen vastuu hoitaa auton liikennöintiä kuin olisit ollut yrittäjä. Vain paperitöihin ei tarvinnut koskea. Nekin tosin olisi varmaan saanut hoitaa jos niistä olisi jotain ymmärtänyt. Alkoi reilun kuuden vuoden reissu, joka viimeistään kasvatti aikuiseksi.
Vielä alussa paras mahdollinen esikuva sekä tuki ja turva, oma isäni auttoi pääsemään kiinni siihen, mitä on kun hommista pitää ottaa kunnolla vastuuta. Mutta kun isä luopui eläkkeen myötä vakituisesta työnteosta, piti ruveta ihan oikeasti kasvamaan vastuun ottamisessa. Maken osalta oli helppo huomata kaiken tähtäävän siihen, että rattia tarvitsisi pyöritellä mahdollisimman vähän ja tavoite oli päästä takaisin eduskuntaan. 2015 se myös onnistui.
Vakituiset koulukyydit toivat hyvän pohjan. Kuljetuskoordinaattorien kanssa taistelu aikatauluista olikin sitten oma lukunsa. Karttaohjelmalla laaditut aikataulut olivat täysin mahdottomia noudattaa ja lapset olisivat myöhästyneet aina koulusta, mutta sitä koordinaattorit eivät voineet lainkaan uskoa koska tietokoneen ruutu nenän edessä oli heidän mielestään oikeassa. Rakensin uudet aikataulut, joissa oli pelivaraa vaihtelevien kelienkin suhteen ja koordinaattorien oli ne pakko hyväksyä. Taistelu oli kuluttavaa hommaa, mutta palkinto näkyi siinä, kun vanhemmilla ei ollut ongelmia sen suhteen, että lapset pääsivät turvallisesti kouluun. Reilun kuuden vuoden työsuhteen päättymisen jälkeenkin sain kuulla kivoja palautteita hyvin hoidetuista koulukyydeistä ja koskettavinta oli kuulla, että lapset jopa ikävöivät. Ehdottomasti hauskin palaute liittyi musiikin kuunteluun taksissa; ”Petri sentään antoi soittaa puhelimesta musiikkia. Markulla oli kalju vissiinkin aina vähän kireällä kun sen kyydissä piti olla hiljaa.” Huomasin pärjääväni koululaisten kanssa kun rajojen asettamisen lisäksi antoi sopivasti vapauksia ja piti tunnelman rentona. Niistä ajoista jäi pelkästään hyviä muistoja. Nyt moni koulukyytiläisistä on saavuttanut täysi-ikäisyyden ja moni sitä kolkuttelee. Joitain vuosia jostain kumman syystä on itseltä mennyt jotenkin ohi.
Koulukyytien lisäksi kiinni oli myös pidettävä muista asiakkaista. On ihan varmaa, että kaikkia ei pystynyt millään miellyttämään ja se ei kai tämän elämän tarkoitus olekaan, mutta ainakin Make itse oli tyytyväinen siihen asiakaskuntaan josta saatiin pidettyä kiinni. Negatiivista palautetta ei Maken korviin sitä aina välillä kysyttäessä ollut tullut tai sitten mies ei niitä suostunut sanomaan. Taloudellisestikin Pakkasen taksin ratissa kuskin oli helpompi hengittää. Kultaa ei tosiaankaan vuoltu, mutta ihan jokaista euroa ei myöskään tarvinnut laskea. Samanlaisesta tilanteesta nykypäivänä näkee lähinnä päiväunia.
Työnantajana Make oli reilu, rehti ja työmiestä suuresti arvostava ihminen. Arvostus näkyi aika ajoin myös ihan konkreettisesti. Mistään ei koskaan tarvinnut tapella ja jos oli jotain keskusteltavaa, niin kaikesta keskusteltiin hyvin avoimesti. Politiikka oli sitten asia erikseen ja aihe josta itse en ole tänä päivänäkään erityisen kiinnostunut, eikä Make sitä koskaan tuputtanutkaan. Kyllähän niitä kyselijöitä etenkin viikonloppu öinä taksin penkillä riitti, jotka olivat hyvinkin kiinnostuneita mielipiteestäni politiikko Makesta, mutta ne keskustelut loppuivat lyhyeen kun ilmoitin aina suoraan ettei politiikka kiinnosta ja työnantaja minulla on tällä hetkellä paras mahdollinen. Kyllä sitä joskus erehdyksissä tuli jotain aiheeseen liittyvää kysyttyä ja kun vastaus oli sitä samaa ympäripyöreää löpinää mitä näkee päivittäin televisiosta, niin ajattelin antaa olla. Tykkäsin enemmän Maken työnantaja-minästä. Niin kuin sanottua, siinä oli reiluutta ja rehtiyttä monen miehen tarpeiksi.
1.7.2018 muutti kaiken kun uusi taksilaki tuli voimaan. Make putosi sen seurauksena eduskunnasta. Miehen pettymyksen olisi pystynyt leikkaamaan veitsellä. Oli helppo aistia, että nyt tulee käännekohta myös omaan elämään. Ajot tyrehtyivät kuin seinään kun ihmisiltä meni luottamus taksiliikenteeseen ja Make rupesi oman taksiliikenteen osalta ajamaan toimintojaan alas. Heinäkuussa 2019 jouduin luopumaan parhaasta työpaikasta ja hyvästä työnantajasta. Kaikki tehtiin kuitenkin hyvässä yhteisymmärryksessä koska realismia oli pakko katsoa silmiin.
Olisi suurta vääryyttä olla katkera Makea kohtaan, katkeruutta saavat minun puolestani kantaa muut tahot jos siltä tuntuu. Markku Pakkanen on omissa papereissani mies joka uskalsi antaa nuorelle miehelle mahdollisuuden ottaa vastuuta ja siinä samalla kasvaa myös henkisesti. Kiitos oli sana, jota Makekin osasi ja osaa aivan varmasti vieläkin aina oikeassa paikassa käyttää. Sitä samaa sanaa on itsekin käytettävä vastavuoroisesti entisen työnantajan suuntaan.
Nyt entisestä työnantajastani on kirjoitettu kirja ja seuraava ote löytyy Pakkasen puolella-nimeä kantavasta teoksesta jonka on kirjoittanut Hannu Vakkari:
”Markku haluaa mainita erityisesti Veikko ja Petri Lappalaisen. Isä ja poika. Joskus tuntui, että mukana oli myös Pyhä Henki. Veikko suunnitteli jo eläköitymistä, kun Markku valittiin toistamiseen eduskuntaan 2015. Vastuullisena miehenä Veikko lupautui vielä jatkamaan apunaan poikansa Petri, joka jatkoi kuljettajana vielä Veikon eläköidyttyäkin.”
”Markku korostaa erityisesti sitä, ettei Veikon ja Petrin perään tarvinnut huudella. He hoitivat kaikki asiat itsenäisesti ja kantoivat vastuun tekemisistään. Kun tähän vielä lisätään ammattiin aikaisemmin itsestäänselvyytenä kuuluneet hyvät käytöstavat, ei tarvinnut pelätä negatiivista asiakaspalautettakaan.”
Myönnettävä on, että en tästä kohdasta ihan kuivin silmin selvinnyt, saati voinut uskoa, että taksin ajamisella löytäisi itsensä kirjan sivulta. Parasta tässä kaikessa on, että sillä samalla sivulla on rakas isäni, esikuvista paras.
Kiitos Makelle, että uskoit aikanaan nuoreen mieheen ja annoit mahdollisuuden kantaa vastuuta. Haluan myös uskoa, että työsuhteen jälkeen jäi jäljelle jotain muutakin. Vai onko ystävyys liian vahva sana?