Hyppäsin ensimmäisen kerran maalivahtivalmentajaksi vuosina 2005-2007. Ikäluokka oli pojat vuosimallia 1992. Kai maalivahtina pelaamisesta oli omista pelivuosista joku käsitys mukaan tarttunut, mutta 19 vuotiaana valmentajan roolissa täysin noviisina asioiden opettaminen nuoremmille oli kaikkea muuta kuin helppoa. Omat pelivuodet rajoittuivat alasarjojen tahkoamiseen, joten sekin mietitytti voiko siltä pohjalta ketään edes lähteä neuvomaan. Toisaalta taas maalivahtien valmennus oli omina pelivuosina hyvin vaihtelevissa kantimissa, joten siltä kantilta katsottuna oli haluja viedä asiaa eteenpäin ettei muiden tarvitsisi enää kärsiä samoista asioista.
Junioreilta sai luottamuksen kun valmentaja tiesi treenikentälle mennessään mitä oli tekemässä. Koko homma lähti oikeastaan näin jälkeenpäin ajateltuna turhankin helposti raiteilleen. Jollain ihmeen tavalla sain rakennettua maalivahtien kanssa hyvää henkeä huokuvan ilmapiirin, jossa jokainen luotti 100% toisiinsa. Pahasta jalkavammasta toipuneen maalivahdin kanssa ”jumppaaminen” aina piirileirille asti hiveli nuoren valmentajan itsetuntoa.
MyPan silloinen valmennuspäällikkö Vesa Tauriainen oli laittanut vetämäni harjoitukset merkille. ”Mistäs tämmöinen kaveri on löytynyt? Tätä ei saa nyt missään tapauksessa päästää menemään.” Tauriainen ei jättänyt tarjoamatta mahdollisuuksia. Siitä ainakin kertoo, että löysin itseni lopulta vetämästä harjoituksia junioreille yhdessä MyPan liigamaalivahtien kanssa.
Kahden vuoden periodi opetti nuorelle miehelle yhtä ja toista, onnistumisista ohilyönteihin. Sekin valitettavasti tuli selväksi, että matto saattoi lähteä jalkojen alta yhtä nopeasti kuin se oli sinne aseteltukin. Jonkinlaiset erimielisyydet hajottivat joukkueen valmennusryhmän ja siinä samassa ”punainen lanka” omaan valmentajuuteen katkesi. Tuttu rooli ja ajatukset katosivat tyystin vaikka kriitiikki ei suoranaisesti osunut omiin tekemisiin. Vielä pitkän ajan päästäkin koko periodin päättymisestä sain eräältä pelaajan vanhemmalta paljon puhuttelevan palautteen; ”Miten ihmeessä niin nuorella jätkällä oli niin vahva ja hyvä ote maalivahteihin? Olen nostanut sinulle hattua monta kertaa.”
Kahden vuoden nousukiitoa maalivahtivalmentajana seurasi tyhjä ja todella pitkä ajanjakso. Johtoajatus oli kateissa eikä sopivaa paikkaa löytynyt millään. Kaikkea yritettiin, jopa vaihtoa joukkuevalmennukseen, mutta se oli vaihtoehdoista suoraan sanottuna kaikkein epämiellyttävin. Ei oma perspektiivi riittänyt ikinä hallitsemaan parhaimmillaan tai pahimmillaan yli 20 pelaajan kokonaisuuksia. Päätin vetäytyä valmennuksen tieltä varjoihin ja alasarjamaalivahdiksi.
Alasarjamaalivahdin arki toi kuitenkin enemmän turhautumisen kuin onnistumisen hetkiä. Olin lopettamassa jokaisen kauden jälkeen ja siitä sai kyllä kuulla ihan ansaitustikin. Vasta viimeiset pelivuodet 2015-2021 toi turhautuneelle sielulle lopullisen rauhan kun ympärille löytyi oikeanlaisia ihmisiä auttamaan oman potentiaalin maksimin mittaamisessa ja kääntämään ajatuksia takaisin siihen suuntaan, että tie toisten auttamiseksi voisi olla taas avoinna.
Viimeisinä pelivuosinani polut kohtasivat Ville Lehtisen, Ville Iiskolan ja Tommi Kainulaisen kanssa ja tässä on yksi osa niitä oikeanlaisia ihmisiä jotka nostivat itseään etsineen ja kuitenkin futista sydämen pohjasta rakastavan maalivahdin takaisin jaloilleen. Tässä suhteessa olisi myös jo uskottava jonkinlaiseen johdatukseen, sillä ympärillä on vuosien varrella pyörinyt omalla mittapuulla kovia nimiä. Koko kolmikko oli sitä mieltä, että luonne sopisi maalivahtien valmennukseen. Mentorit saivat itseni ymmärtämään, ettei hyppääminen takaisin valmennukseen vaadi ihmetekoja.
2021 erinäisten vaiheiden jälkeen sopimus juniorimaalivahtien valmentamisesta KJP:n kanssa oli tehty. Luulin, että samanlaista jännitystä kuin Kolmosen debyyttipelin alla ei voi enää koskaan kokea, mutta paluu valmentajaksi taisi jopa ajelle kiivaasti ohituskaistaa näkymättömiin. Lehtisen, Iiskolan ja Kainulaisen luottamus kaikui kuitenkin korvissa läpi ensimmäisen treenin ja treeneistä innostuneet maalivahdit poistivat lopun jännityksen. Oli siistiä palata vihdoinkin auttamaan maalivahteja. Valmennusjakso KJP:n kanssa kesti kolme vuotta ja yksikään niistä ei ollut turha. En siis tosiaankaan ole KJP-ajasta lainkaan pahoillani vaikka ihan kaikista tehdyistä ratkaisuista en samaa mieltä ollutkaan. Vedin omasta selkärangasta lähes kaiken mahdollisen maalivahtien hyväksi. Ohilyöntejäkin osui matkalle aivan varmasti. Virheettömät sitten kiviä heitelkööt. Kritiikkiä ei kuitenkaan ainakaan päin naamaa tullut. ”Onhan se nyt siistin näköistä kun tiedät mitä teet ja homma on hallinnassa.” Siinä yksi palaute eräältä joukkuevalmentajalta.
Neljäs vuosi lyötiin pöytään tarjolle ja kuusi joukkuetta. Siviilityön varsin epävarmat aikataulut laittoivat osaltaan ottamaan aikalisän. Liian monta joukkuetta olisi joutunut jättämään omien kuvioiden ulkopuolelle ja silloin kun homma ei joka suuntaan ole reilua ei tuntunut järkevältä lähteä pahoittamaan kenenkään mieliä. Lopulta vuodesta 2024 tuli välivuosi, mutta kaikkein vähiten aikatauluhaasteiden takia. Terveys petti. Niiden murheiden kanssa kamppaillessa lupaus valmentajuudesta olisi tuonut huonon elämän kaikille. Olin taas kerran vajonnut valmentajuudesta varjojen puolelle.
Vuoden 2024 taittuessa kohti loppuaan olin sitä mieltä, että maalivahtivalmentajan ura oli viimeisen kerran tässä. En halunnut väkisinkään alkaa tarjoutua mihinkään. Kysyntää joko on tai sitten sitä ei ole. Tammikuun 2025 loppupuolella tuli kuitenkin puhelinsoitto joka käänsi tilanteen vielä kerran. FC Peltirummun valmennuspäällikkö Jukka ”Juse” Lindström kysyi kiinnostusta lähteä vetämään maalivahtitreenejä tyttöjoukkueille. Entinen KJP aikainen valmennettavani oli siirtynyt Rumpuun ja sitä kautta oli tullut ehdotus kysellä minua. Se veti nöyräksi. Ei kaikki ole sittenkään mennyt niin huonosti.
Suosittelijoiden joukkoon oli liittynyt myös Tuomas Aho. Ei ollut kovinkaan vaikea vastata, että olen mukana. Ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys, että Lindströmin ja Ahon kaltaisten tekijöiden mielestä kannattaa soitella minulle. MyPan pelaaja-aikoina oma katse on suuntautunut kuitenkin molempien suuntaan vahvasti ylöspäin.
Startti Peltirummussa on terveysasioiden kannalta ollut lempeä. Treenejä maalivahdeille on vedetty kerran viikossa. Se on ollut alkuun sopiva tahti, sillä välivuoden terveysmurheet hakkaavat edelleen rajusti takaraivossa. Treenit ovat kuitenkin osoittautuneet parhaaksi terapiaksi ja parasta on ollut huomata ettei liekki ole välivuodesta huolimatta kadonnut minnekään.
Kuuta ja tähtiä taivaalta tai suoraa tietä huipulle en pysty yhdellekään maalivahdille lupaamaan. Sen voin kuitenkin luvata, että jokaisessa harjoituksessa annan koko sydämestäni kaiken mahdollisen avun, mitä omasta selkärangasta ikinä löytyy. Se jää nähtäväksi, mihin kaikki lopulta johtaa.
Oma palapeli on hajoillut matkan varrella moneen kertaa. Kiitos Peltirummulle, että sain yrittää sen kasaamista vielä kerran.