Sateisen kesän tummat pilvet oli häipyneet edes hetkeksi lauantai-päivän tieltä. Ilmassa oli jotain erityistä, jotain samaa mutta myös jotain erilaista kuin 20 vuotta sitten. Katselin hetken ikkunasta ulos miettien, miten tähän kaikkeen tultu ja mitä kaikkea tässä välissä on tapahtunut. Suljin hetkeksi silmät ja 20 vuoden takainen Saviniemen pauhu kaikui korvissa. Taipale 1-0, Adriano 2-0, Haapala 3-0. Niitä hetkiä ei voi unohtaa. Päivä oli silloin Suomen Mestareiden ja niin se oli myös lauantaina 5.7.2025 kun mestarit palasivat Saviniemeen vielä kerran.
Mestarit asettuivat suuria muistoja huokuvalla Saviniemen stadionilla esittelyyn, mutta valitettavasti eivät kaikki. Talven tuulet olivat tuoneet suru-uutisen. MyPassa Suomen Cupin 2004 ja mestaruuden 2005 saavuttanut Kimmo Tauriainen oli nukkunut pois vaikean sairauden uuvuttamana.
Puolen minuutin hiljaisena hetkenä omaan mieleen tulvivat 20 vuoden takaiset sanat, joita muut pelaajat oli suuresta joukkuepelaajasta ja hyvästä ystävästään sanoneet;
”Kimmo antoi itsestään joukkueelle aina kaiken vaikka ei olisi ollut pelikunnossakaan.”
”Jos Kimmolla oli asiaa, kaikki kuuntelivat. Hän oli suuri joukkuepelaaja, jonka sana todellakin painoi pukukopissa.”
Hiljaisen hetken jälkeen puolen minuutin aplodit. Huomaan Tuomo Könösen katseen viivähtäneen korkeuksissa. Suuren joukkuekaverin ja ystävän henki oli päivässä vahvasti ja kauniisti läsnä. Omia silmäkulmia oli myös pyyhkäistävä. Hetki oli kaunis, koskettava ja täynnä kunnioitusta.
Peli vihelletään käyntiin. Mestareilla pallo pysyi edelleen nätisti hallussa. Korhonen torjui näyttävästi, Könönen ja Taipale olivat jälleen yhdessä kun Tepikin erinäisten mutkien ja navigaattorin aiheuttamien haasteiden kautta löysi tiensä Myllykoskelle, Puhakainen kärkkyi puolustuslinjan välissä, Huttunen yltyi vetämään liukutaklauksen, taidokkaat Helenius ja Kuparinen pyörittivät peliä, Hernesniemen suoritusvarmuus oli yhä tallella, Muinonen edusti edelleen nuorisoketjua ja kapteeni Haapalalta olivat kotona pienenä poikana saadut ohjeet sen verran unohtuneet, että nilkkavamma esti pelaamisen. Maalitilastoihin merkittiin ehkä vähän harvinaisemmat nimet Lindström ja Karhu. Myös KTP:n joukkueesta löytyi itselleni jotain spesiaalia. Mauri ”Mane” Keskitalo. Vain Mane voi saada anteeksi pelaamisen väärän värisessä paidassa, sillä ilman Keskitalon punavalkoista kymppipaitaa MyPasta tuskin koskaan olisi itselleni tullut näin isoa juttua.
Mestarit 2005 vs KTP-legendat 2-1. Lopulta kuitenkin tulos ja peli näyttelivät sivuroolia. Jälleennäkemiset ja yhdessäolo valtasivat pääroolin, sen saattoi aistia kaikesta ja siitä kaikesta huokunut lämpö valtasi myös oman sisimmän. Myllykoskella ja MyPalla oli kaikille yhä edelleen suuri merkitys.
Ilta oli täydellinen. Se oli täynnä kohtaamisia, muistoja ja tarinoita. Niin moni pelaajista muisti. Mutta miten ihmeessä kun kaikilla on ympärillä niin paljon muitakin ihmisiä? Mitä ihmettä siinä 19 vuotiaassa kannattajan koohottajassa oli silloin sellaista, että sellaista muistetaan vielä 20 vuoden jälkeenkin? Sitä kysyin itseltäni illan aikana moneen kertaan.
Tuomas ”Kanu” Kansikkaan kauniit ja koskettavat sanat huipensivat lopulta oman upean päivän;
”Olet tosi iso osa koko tätä yhteisöä.”
Sitä jäin miettimään kuinkakohan moni on Kanun kanssa samaa mieltä?
Yksi asia on kuitenkin varma ja sitä ei tarvitse suuremmin miettiä.
MyPa pysyy sydämessä ikuisesti.